Ei, musta ei tule yhtä kaunista kuin siitä tytöstä ketä joskus rakastin. Musta tulee kauniimpi. Tällä hetkellä oon kuin ruma ankanpoikanen, mutta odottakaapa vain kun pääsen täyteen loistooni. Arvet jää ihoon, mutta ei se mitään, siinäpähän ovat, muistuttamassa menneestä, siitä miten pohjalla joskus on oltu ja kuinka siitä on ylös päästy. Ja kyllä ne arvet ajan kanssa haalistuu. En ehkä vielä ensi kesänä pääse bikinit päällä rannalle tai edes käyttämään shortseja, mutta ei se mitään. Joskus kuitenkin.

Toinen parhaista ystävistäni synnytti keväällä, ja on palautunut siitä lähes täydellisesti. Ehkä minäkin palaudun tästä läskitilastani, ehkä minunkin arvet haalenee.

Yritän pysyä tuossa 2468:ssa, ja on se tähän asti mennyt hyvin, vaikka aamupaino onkin hypännyt 57,3:sta 57,8:aan. Kyllä se siitä laskee. Eilen oli 200:n kalorin päivä, ja söin 100 kaloria. Tänään on 400:n päivä, ja aion ne kalorit hankkia vain nestemäisillä jutskilla. Kalorit jää varmaan siihen 300:ntienoille.

Pitäis hakea loppuviikoksi sairaslomaa. Haenkin, huomenna. En uskalla soittaa ajanvaraukseen puhelinkammoni takia, joten menen sinne paikan päälle kyselemään että miten olisi mahdollista päästä lääkärille tai sairaanhoitajalle. Tarvitsen tätä lomaa, vaikka tunnenkin olevani säälittävän laiska. Olinhan melkein koko viime viikonkin pois. Mutta tuntuu ettei polla kestä. En vaan tiedä mitä selitän äidilleni, sille mun koulunkäynti on tärkeämpää kuin mun pään hyvinvointi. En viitsi valehdellakaan, mutta toisaalta en halua kertoakaan, koska ei äiti osaa suhtautua siihen oikealla tavalla.

Äitini mielestä oon jo terve. Terve, koska mulla on koulupaikka, ihana oma koti ja asiat järjestyksessä. Silläkö masennus paranee? Okei, voisin olla vielä masentuneempi jos mulla ei näitä pieniä onnistumisia olisi. Mutta äiti ei vain ymmärrä.

äh

Äitirakas kävi. Anto mulle 50 e lääkkeisiin ja elämiseen, ja minä lakkasin sen kynnet ja värjäsin ja nypin sen kulmakarvat. Oli kiva viettää monta tuntia vaan istuen ja jutellen.

Tämän päivän painoa en tiedä, enkä halua tietää, vaaka meinas käydä niin korkealta että hyppäsin vaan pois sen päältä ja käyn vasta huomenaamulla vaa'alla, tän 200:n kalorin päivän jälkeen.

Mietin myös kovasti että mennäkkö kouluun vai eikö mennä. Toisaalta olis hyvä mennä, näkis kavereita ja olis jotain tekemistä, mutta toisaalta taas... jaksanko mä? En tiedä jaksanko. Mulla olis kolmen päivän koulutuskokeilu audiovisuaalisen viestinnän puolella, se ainakin jäis välin jos hakisin seuraavan viikon sairaslomaa. Se ei haittais, mutta äh. Ehkä mä ainakin huomisen jaksan, kun on vaan 5 tuntia. En minä tiedä.

Äiti tulee huomenna käymään. Onpahan syy herätä huomennakin.

Toivottavasti tosiaan pääsen tuohon joulutavoitteeseni ja kaikki sujuu muutenkin hyvin tässä lähitulevaisuudessa. En malta odottaa sitä että saan hampaat kuntoon. Ja joulun jälkeen menen Tampereelle parhaan ystäväni luo, ja käydää ottamassa mulle kulmakoru takaisin (taitaa olla neljäs jo?), ja lisäksi vielä huulikoru, jota oon himoinnut kauan mutta en ole kehdannut ottaa rumien hampaideni takia. Mutta jos hampaat on kunnossa niin voin ottaa ja otan. Ne maksais yhteensä 80 e, samalla hinnalla saisin myös haaveilemani tatuoinnin, mutta se saa odottaa. Haluan ottaa sen vasta sitten kun mulla on vartalo, johon olen tyytyväinen.

Eilen kyllä kun mummun kanssa käytiin punaisen ristin kirpparilla, niin löysin täydellisen paidan itselleni ihan vahingossa. Maksoi 3 e, h&m:n joku äitiyspaita, se istui mun päälle täydellisesti. Tunsin itseni kauniiksi se päälläni kun sovittelin sitä kotona. Se hoikistaa mukavasti, ja näkyy mulla ehdottomasti päällä Tampereen yöelämässä reilun kuukauden päästä. Se on sen oloinen että se istuu mukavasti vielä sittenkin kun tai jos olen saanut laihdutettua kilot lähelle viittäkymmentä sinne mennessä.

Seuraavan kuukauden aikana aion herkutella vain synttäreinä ja jouluna. Muut päivät koitan pysyä dieetissä. Uskon että se käy ihan helposti. Huomenna alkaa taas uusi kierros alkaen 200:n kalorin päivästä. Tänään kalorit kipusi lähelle seitsemääsataa, jäin reippaan satasen päähän siitä mitä olisi saanut/pitänyt syödä, mutta tuskin sillä on kamalasti väliä.

Vielä kun jaksaisi liikkua. 

sleepless in seattle

Oon ottanut tavakseni kirjoitella iloisten asioiden vihkooni illalla unta odotellessa asiota, joita on tapahtunut ja miltä ne on tuntunut. Niin kirjoitin eilenkin, en tosin mitään merkittävää. Eilen piti taas nostaa omatoimisesti Ketipinorin annostusta, kun unta ei 2 tunnin kuluessa kuulunut. Pitää toivoa että löydän vielä yhden pillerin jostain niin ne riittää seuraaviksi kahdeksi yöksi. Sitten saan taas uuden satsin kyseistä lääkettä. Lääkettä, jota vihaan, mutta jota ilman en pärjää. Jos ne nyt on ees uusineet sen kun siinä lukee että 1 per ilta ja ne ajattelee että mulla pitäis olla sitä lääkettä vielä sen perusteella vaikka todellisuudessa joudun syömään niitä ihan hulluna eikä niitä ole. Toivottavasti se on mennyt läpi ja voin hakea sen matkalla kouluun, koulu kun alkaa vasta ysiltä. Esitin sellaisen toiveen kun jätin sen uusittavaksi. Normaalisti sen voi hakea seuraavana arkipäivänä vasta kahden jälkeen. Ja jos se ei ole maanantaina aamulla valmiina niin joudun iltapäivällä sitten menemään eestaas. Yh.

Mutta oli muuten ihana kuulla ensimmäistä kertaa että "ootko sää laihtunu?" muualta kuin äiteen suusta. Eilen kysyi mummu. Ilmeisesti mun laihtuminen sit näkyy jossain. Vaikka on tässä vielä paljon pudotettavaa.

Tänään aamupaino oli 57,3. Mukavasti laskee. Enää 4,7 kiloa että oon joulutavoitteessani. Jos nyt oikein laskin.

fat pig

En ole mitenkään jaksanut liikkua tänään, vaikka olisi pitänyt. Enkä jaksa myöskään räpeltää lihaskuntoa. Ei aina voi vaan jaksaa. Ja tänään minä en jaksa. En jaksanut eilenkään. Huomenna jaksan.

Tänään oli tosiaan 600:n kalorin päivä, ja kalorit tuli hyvin täyteen mummun tuomien tuliaisten ansiosta. Sain siis pienen rasiallisen itsetehtyjä pipareita ja pari torttua. Söin toisen tortuista ja 3 piparia. Toisen tortun syön huomenna, mutta pipareista pitää koittaa pitää näpit irti. Lasagne odottaa pakastimessa huomista 800:n kalorin päivää. Herkkujen lisäksi mummu toi myös valokuvapaperille tulostetun kuvan musta ja puolipikkusiskostani ja itsekudotut villaskat. Lämmittävät varpaitani parhaillaan.

On vähän alakuloinen olo, jälleen. Ootan vaan että pääsee nukkumaan ja huomenna voi sitten puuhailla pirteänä kaikenlaista. Eli siivota kunnolla, ja... Hmm. Olla vain. Datailla. Juoda liikaa kahvia ja liikaa kokista. Nauttia. Jostain.

Oon syönyt rauhottavia enemmän kuin saisin. Ja väärin. Kunpa nyt vaan saisin ajan sille lääkärille että voisin selittää että nykyinen määrä ei vaan riitä. Riitti aluksi, ei enää. Ei tietenkään riitä kun tole kasvaa. Ja jännityksellä odotan sitä kun pitää xanorista alkaa vierottautua irti, tai jos sen vaihtais diapamiin... Huoh. Onneksi kuitenkin on tuo xanor depot, ilman sitä en pystyisi käymään koulussa niitäkään vähiä päiviä mitä siellä olen. Mutta ens viikolla oon koko viikon, ihan varmasti! Uhkaan aina näin, mutta en sitten ole kuitenkaan. Mutta nyt olen, menee päivät nopeampaa ja pääsen perjantaina viimein sinne hammaslääkärille.

Nyt salkkareiden pariin ja lisää teetä.

No mutta mitäs kummaa. Aamulla vaaka näytti 57,5, mutta suhtaudun tuohon lukuun hieman varauksella, vaaka nimittäin ensin heilahteli 58:n puolella.

Mummu kävi. Tai siis käytti mua kaupoissa ja sitten juotiin mun luona kahvit. Saatiin mun SodaStreamiin uusi kaasupullo, kaks pulloa uutetta ja lisäksi vielä lisäpulloja muutama. Koitettiin etsiä myös hulahula-vannetta joka paikasta, mutta ei löytynyt. Mummu lupasi kattoa mökiltä varastosta että olisiko siellä. Se nimittäin olis täydellinen vatsan ja lantion alueen treenaukseen!

Lisäksi tuli ostatettua puhdistusaineita ja luutuja. Kaikkea sellaista tärkeää mitä tarvitsin. Äitikin siirsi tililleni 10 e, että saan viikonlopun tupakat. Ja limsoista ei tarvitse huolehtia.

Eli tänään on siis erittäin hyvä päivä, kuhan vaan jaksaisi viikata vaatteet pyykkitelineeltä kaappiin ja sellaista. Ja käydä hakemassa sitä tupsua.

Enää viikko hammaslääkäriin \o/

Ei tämän syvempiä asioita tällä kertaa. Sodastreamin kola maistuu oudolta, siihen kestää tottua.

I never needed a friend like I do now.

Huoh. Huomenna pitäis saada syötyä 600 kaloria ja ylihuomenna 800. Okei, tuo 800 nyt sujuu ihan helposti ja se on pakko pitää, mutta toi 600 tuntuu jotenkin niin... turhalta. Taidan pitää senkin 400:n kalorin päivänä. 

Pitäis vielä jaksaa imuroida tänään. Mummu tulee käymään huomenna päivällä joten sitä ennen on saatava siivottua. Koitan myös houkutella pikkuveljeä tulemaan tänne viikonloppuna yhdeksi yöksi kun ei millään huvittais lähteä itse äidin ja pikkuveljen luo. Veikkaan että äidin miesystäväkin haluais hengähtää niin ettei siellä pyöris ketään ylimääräisiä nurkissa. Saa nähdä miten käy. Äh, huomenna olis vielä vietävä rahalippaan kolikot pankkiin ja postitettava lääkekuitti ja resepti sossulle. Niin ja viedä resepti uusittavaksikin. Olin jo ihan että ah, huomenna ei tarvitse tehdä mitään, mutta tarviipahan sittenkin.

Lääkärillä tai sairaanhoitajalla en ole käynyt. Olis pitänyt. Olis ihana vain lomailla vielä seuraava viikkokin, mutta toisaalta, näen sitä tyttöä koulussa, mulla on koulutuskokeilu toisessa ryhmässä ja päivät menee nopeammin kun on jotain tekemistä. Odotan sitä hammaslääkäriä. Mulla saattaa olla ehkä toiveet hieman liian korkealla sen suhteen, tuskin se ihmeisiin pystyy, mutta silti.

Ei ahdista, mutta on jotenkin alakuloinen olo taas. Pitää huomenna laittaa mielenterveystoimiston sh:lle viestiä että voisko se varata ajan sille lääkärille. Haluan ihan tosissani vaihtaa tuon nykyisen unilääkkeeni (Ketipinor) johonkin toiseen. Sen takia pari ensimmäistä tuntia heräämisen jälkeen mun puhe on yhtä sössötystä ja illalla alkaa sydän pamppailla ellen ota beetasalpaajaa sen kanssa. Lisäksi joudun syömään sitä ihan järjettömiä annoksia kun pienemmät annokset ei tee yhtään mitään. Mulla oli sille sh:lle muutakin asiaa, mutten yhtään muista mitä... Seuraava keskusteluaika on vasta 8.päivä.

Musta tuntuu että vaan tipun, tipun ja tipun, vaikka asiat on koko ajan menemässä parempaan suuntaan. Miksei mun pääkoppa tajua sitä? Miksi se pitää mut tällaisena? Miksei se anna mun nauttia elämästä?

Paino -300g. Tasan 58:ssa ollaan nyt. Pakko se on vaan todeta, että ihmisen pitää syödä laihtuakseen. Tänään on 400:n kalorin päivä, eli ihan helppo. Kirjottelen myöhemmin tänään uudestaan, nimittäin nyt tämä tyttö alkaa siivota ja pyykätä!

Tunnen itseni ihan kamalan pinnalliseksi, kun ajattelen vain hampaita ja laihduttamista. Mutta tiedän, että kunhan saan hampaat korjattua ja kilot karistettua, niin pystyn olemaan edes hieman onnellisempi. Voin hymyillä peittelemättä suuta. Voin olla valokuvissa yrittämättä piilottaa läskejäni. Voin olla missä asennossa tahansa. Kaikki näyttää hyvältä mun päällä. Isot vaatteet roikkuu, mutta pidän siitä, koska se saa mut tuntemaan itseni vielä pienemmäksi.

Toivottavasti tämä 2468 auttaa. Alan olla epätoivoinen.

huoh

Eilen paras ystäväni täytti 22. Minä täytän 22 kolmen viikon päästä, 14.päivä.

Uudeksivuodeksi menen tuon parhaan ystävän luokse Tampereelle, itse uuttavuotta juhlitaan vaan kotosalla ja ulkosalla, mutta suunnitelmissa on myös käydä pienellä baarikierroksella jokin toinen päivä. Yksi niistä baarikierrokseen kuuluvista baareista on homobaari Mixei, tämä oli mun toive, haluan käydä katsomassa mikä siellä on meno ja minkälaisia ihmisiä siellä on. Suunnitelmissa on käydä myös planetaariossa särkänniemessä.

Enkä minä malta odottaa. Tämä aika ennen joulua on ollut mulle pienestä pitäen aina odotuksen aikaa. Pienempänä sitä laski päiviä synttäreihin, ja synttäreinä tiesi että jouluun on enää vain 10 päivää. Nyt tosin odotan eri asioita mitä ennen - synttärit on ihan yhdentekevää, toivon vain saavani rahaa lahjaksi kun kukkaroni tyhjenee lähes kokonaan sen hammaslääkärin takia. Ja vain rahaa toivon myös joululahjaksi. Nyt odotan vain päivien kuluvan ja kilojen katoavan, niin ja tietysti sitä että hampaat korjataan. Se, jos saan hampaat kuntoon, on paras syntymäpäivä-/joululahja ikinä. Enempää minä en vaadi. Rahaa vain tarvitsen että pystyn sitten jollain maksamaan loput joulukuun vuokrasta (sossu maksoi siitä jo osan) ja elämään. Saa nähdä meneekö veronpalautus tänäkin vuonna ulosotolle vai tuleeko se mulle, sekin jännittää. Epäilen kyllä aika vahvasti että ulosotolle menee, vaikka ilmoitin verohallinnolle tilinumeroni. Odotan myös sitä, että pidetään äidin ja pikkuveljen kanssa perinteinen joulun shoppalupäivä - jokaiselle sata euroa kouraan jolla saa ostaa kivaa itselleen ja lahjaksi toisille. Okei, ihmisiä täynnä oleva stokka ja kaupunki ei hirveesti innosta, mutta ehkä minä pärjään.

Tänään aamupaino oli aika paljon, mutta se on vain tilapäistä massaa eilisen jäljiltä. Tänään on 200:n kalorin päivä, ja mua jännittää että mitä vaaka huomenna sitten sanoo. Tuskin näin pienessä ajassa muutoksia ees näkyy, tätä on jotenkin vain jaksettava eteen päin. Se vain päätin, että tuo 600:n päivä saa olla mulla kyllä mielummin 300-400, kuten 400:n päiväkin. En tiedä että rikkooko tuollainen muutos sitten koko 2468:n taian, mutta mua vaan yksinkertaisesti ällöttää syödä nin paljon. Noh, saa nähdä. Ehkä sitä voisi pari kierrosta kokella ihan sääntöjen mukaan ja sitten vähän muutella jos siltä tuntuu.

Yäh, katoin just jokin aika sitten otettuja "before-kuvia" itsestäni ja voi jösses mikä löllertävä läski sitä oikein on. Hmm, melkein tekis mieli vetää samat vaatteet päälle, ottaa kuvia ja katsoa että näkyykö niissä mitään muutosta. Mutta en tee niin. Teen niin vasta sitten, kun painoa on lähtenyt vielä enemmän.

Ai niin, ja enhän minä sinne lääkäriinkään tänään päässyt... huomenna uusi yritys, ehkä. Toisaalta näin loppuviikosta se ois jo vähän turhaa ku mulla olis enää vain huominen koulua. Mut sama kai se.

Ainakin tuli tämän päivän kalorit täyteen ja oon ihan ähky. Sentään sain syötyä sen heti viiden jälkeen, kuuden jälkeen en saa enää syödä.

Huomenna on sitten 200 kalorin päivä. Tarkoittaa siis sitä että voin juoda vaan kahvia maidolla ja lisäksi pepsi maxia. Ehkä siihen yksi activiakin mahtuu. Ja se tuntuu helpottavalta, jotenkin tämä on kääntynyt niin päin että vähäkaloriset päivät on kaikista helpompia. En tiedä mitä teen 600:n kalorin päivänä, se tuntuu niin turhalta ja liian paljolta että taidan jättää senkin neljäänsataan. Siitä tuskin on kovin paljon haittaa. Kuhan ei minään päivänä mene yli.

Äidin kanssa puhelimessa puhuttiin siitä, miten mun elämä on muuttunut ja miten mun ulkonäkö muuttuu. Se on jokaisesta tippuneesta kilosta yhtä iloinen kuin minäkin, ainakin vielä tässä vaiheessa kun näitä kiloja on reippaasti liikaa. Mutta en malta odottaa sitä että pääsen sinne hammaslääkärille laitattamaan etuhampaat kuntoon, toivottavasti se todella tekee niistä niin hyvät että voin hymyillä hampaat näkyen ja ilman että tarvitsee aina peitellä suuta.

Sekin on helpottavaa, että kukaan ei odota mun menevän huomennakaan kouluun. Ei äitikään, kun kerroin sille että nyt ei jaksa, ei pysty. Noh, noiden lisäksi sille oli kuitenkin myös pakko sanoa "No pitää kattoo aamulla" mikä antoi sille pienen mielenrauhan, sellaisen että se laittaa itsensä luulemaan mun edes yrittävän, vaikka tietää etten edes yritä.

Pitäis vielä hakea kahvia aamuksi. Ei vaan millään huvittaisi lähteä tuonne ulos kylmään, vaikka lähikauppaan onkin peräti 100 metriä matkaa.

Ja näin huomaan vaan taas oottavani huomista, vaikka mitään merkityksellistä ei tuu edes tapahtumaan. Nyt sitten stressaa se lääkäri. Hohhoi.

I can try to pretend, I can try to forget, but it's driving me mad, going out of my head.

No enpäs mennyt kouluun tänään. Ilmoitin etten tule koko viikolla. Huomenna pitäis kai hakea jokin lääkärintodistus, toivottavasti lekuri ei keksi kirjoittaa siihen mitään kovin tarkkaa syytä. Ja toivottavasti tulee mukava lääkäri. Tai sairaanhoitaja.

Päätin nyt kuitenkin olla stressaamatta sitä asiaa, enkä stressaa kouluakaan. Syysloma oli ihan vasta, mutta silti tuntuu että tarvitsen tän viikon paussin. Mä en jaksa, ja jos mä lepään vähän niin ehkä mä sitten jaksan paremmin? Varsinkin kun sain nyt taas mielialalääkkeen, toivottavasti tuo olkapäillä tönöttävä pönttö ei hirveesti ala kiukutella siitä että oli vähän aikaa ilman sitä lääkettä. Huomaan kyllä pienen notkahduksen mielialassani, mutta se voi olla myös sitä ihan normaalia mielialanvaihtelua.

Päätin aloittaa sen 2468:n, sillä paino oli tänäaamuna vieläkin 58,3. Kokeilen tuota dieettiä viikon tai pari, ja jos se ei auta niin sitten pitää ruveta hieman ankarammin miettimään että mikä on pielessä. Tänään ajattelin aloittaa heti tuolla 800:lla, vaikka vähän tuntuukin että mieluummin olis kokonaan syömättä... Mutta sama se, teen herkullista lasagnea itselleni täksi päiväksi ja pistän loput pakastimeen odottamaan muita runsaskalorisia päiviä. Tänään olis pitänyt pitää boostipäivä muutenkin.

Tavallaan harmittaa jäädä koulusta pois, koulussa olisin voinut nähdä sitä tyttöä, nauraa sen kanssa ja jutella sen kanssa. Toisaalta, meillä olis tämä viikko ollut valinnaisaineiden viikko ja oltaisiin oltu eri ryhmissä, eli tuskin oltais nähty muuten kuin vilaukselta. Ja nyt, kun oon taas ollut monta päivää putkeen näkemättä sitä tyttöä, niin saan jotenkin etäisyyttä asioihin. Sen tytön lähellä mussa liikkuu paljon erilaisia tunteita, hellyyttä, ihastusta, mitä lie. Kauempana siitä mietin, että onkohan tämä vain jotain normaalia viehätystä, sellaista mitä voi aiheuttaa kuka tahansa. Mutta kuka tahansa ei pyöri mielessä 24/7. Kuka tahansa ei saa mun päätä näin sekaisin. Onhan se tyttö hieman outo, mutta aivan ihana. Liian ihana. Takana ankara lapsuus, ja silti taito osata nauraa. Ja se tyttö nauraa paljon. Ja sen nauru on ihanaa.

Enkä minä tiedä mitä tehdä sen asian kanssa. Parasta antaa kaiken mennä vaan omalla painollaan. Näin viime yönä jo unta että esittelin äidille ja sen miesystävälle poikaystävän sijasta tyttöystävän, ja lisäksi odotan sitä että vielä joku päivä saan esitellä jonkun ihanan tytön ystävilleni tyttöystävänäni. Päivä päivältä tuun varmemmaksi siitä, että mieluummin tyttö kuin poika, vaikka kuitenkin itse ihminen tulee ennen sukupuolta. Silti, jos joku mies mut tahtoo, niin sen on todella osattava viedä multa jalat alta. Enkä tarkoita kirjaimellisesti enkä myöskään niin että vedetään matto jalkojen alta. Kirjaimellisesti se on ihan liian helppoa muutaman tequilapaukun jälkeen. Mutta se siitä.

can you see me now?

Tunnen jotain kummallista ja outoa mielihyvää kun lisäilen vanhoja luokkakavereita facebook-kavereiksi. Liityin koko naamakirjaan vasta hmm jotain pari viikkoa sitten. Kaikki ne vanhat luokkakaverit, varsinkin pojat, jotka joskus saattoivat naljailla mulle sukunimestäni tai olemattomasta rintavarustuksestani. Vaikka olen tällä hetkellä läääääski, niin ei se niistä kuvista näy. Haluan että ne katsoo mun tietoja ja kuvia, haluan että ne tietää mitä olen elämässäni käynyt läpi, mitä olen elämässäni saavuttanut (tai noh, jättänyt saavuttamatta), ja millainen ihminen olen nyt, ja koska naamakirjassa käy ilmi että mulla on vähän mielenterveysongelmia, niin toivon että ne tajuaisi sillä olevan jotain yhteyttä siihen miten mua yläasteella kohdeltiin. Vaikka tuskin ne edes muistaa. Ei se nyt mitään niin vakavaa ollut, jos olisin tajunnut niin olisin ottanut sen huumorilla, mutta koska mulla ei ollut vielä sitä taitoa niin kannan niitä arpia ehkä ikuisesti tuolla jossain. Pienistä säälittävistä asioista. Ei ne itse sitä muista. Nykyään en loukkaannu oikeastaan mistään, tai jos loukkaannun vähän niin en näytä sitä, nauran vain. Itselleensä on hyvä nauraa, sen taidon olen oppinut, ja se onkin tärkeä oppi.

Oon muuttunut niin uskomattoman paljon siitä, mitä olin yläasteella ollessani. Pieni, hiljainen ja ujo tyttö, sellainen seinäruusu. Nykyään uskallan puhua, vaikka puhuminen onkin jännittänyt. Mutta siitä lähtien kun olen syönyt säännöllisesti xanor depotia, en ole ujostellut tai vetäytynyt porukasta ollenkaan. Olen oma itseni ja mukana kaikessa, oon saanut paljon uusia ihania ystäviä.

Loppupäivän ajattelin viettää tatua kuunnellen (ihanan nostalgista) ja haaveillen siitä tytöstä, johon mulla on pieni yksipuolinen ihastus.

ärrrrr

Kouluun pitäis mennä. Taas myöhässä. Pari tuntia. Aamulla heikotti kamalasti, johtu varmaan alhasesta verensokerista. Oli niin heikko ja tärisevä olo etten saanut edes jääpaloja jääpalapussista. Oli sitten pakko vetää naamaan hunger control-kaakao jo aamusta että sai sen olon pois.Tajusin että se oli ainut jutska koko jääkaapissa mikä sisälsi ees vähän sokeria, kaikki muut on niin kevyttä höttöä että ei niistä olis ollut mihinkään, eikä sokeripalan imeskelykään innostanut.Tarkotus oli juoda se kaakaojuttu vasta päivällä, nyt en sit saa enää syödä mitään. No, ehkä pienen jogurtin jos kroppa vaatii.

Ei oikeastaan tekis mieli mennä koko kouluun, vaikka eipä mulla tässä muutakaan tekemistä ole. Parempi se on käydä ees näyttämässä naamaansa siellä. Ettei taas tuu nuhteluita.

Edit: Ja paskat, en minä mihinkään kouluun tänään jaksa. Huomenna uusi yritys. Ahdistaa olla menemättä mutta ahdistaa myös meneminen, vaikkei siellä mitään pahaa olekaan. Ähhhh. Olin koulussa viimeksi viime tiistaina. Hyvä minä.

Mutta ai niin! Hoksasin just, että 28.10 painoin vielä 62,5 kiloa. Nyt, 22.11, painan 58,3.  Oon siis kuukaudessa laihtunut n. 4 kiloa. Toivoin että sitä olis lähtenyt enemmän, mutta ihan hyvähän toikin on. Mutta on vaan kovat paineet saada paino sinne 53:een jouluksi. Enemmän työtä, vähemmän ruokaa.

Kouluunmenon sijaan oon vaan katellut thinspokuvia ja takaan että nuo kuvat saa mut varmasti illalla liikkeelle. Lisäksi pitää käydä kilsan päässä olevassa kaupassa ostamassa halpismagnesiumia ja pari hunger controlia. Jos mummu vaan hieman sponsoroi, pyysin siltä kauniisti.

oletko juonut viimein jokaisen haavan täyteen

Asia, mistä en mielelläni puhu, on alkoholi. Mulla oli sen kanssa ongelma reilun vuoden, ellei kaksikin. Kalsarikännejä yksin monta kertaa viikossa, pahimmillaan niin että äiti asui saman katon alla ja aloin juoda päivällä hankkimiani juomia sen mentyä nukkumaan. Narahdinhan minä sille siitä monta kertaa, kun se löysi tyhjiä tölkkejä tai muuten vaan heräsi aamuyöllä ja tuli katsomaan mitä puuhaan. Myös mun mieliala oli jotenkin niin alhaalla, että oli viikkoja ettei äiti saanut muhun "kontaktia" vaikka asuttiin saman katon alla. En pitänyt mitään yhteyttä ystäviinikään. En puhunut äidille, en kenellekään, olin kuin tyhjäpäinen ameeba, ja silloin äiti meinasi monta kertaa passittaa mut psykiatriselle osastolle, koska ei tiennyt mitä muutakaan olisi mun kanssa voinut tehdä. Se soitti kyllä päivystykseen mun takia monta kertaa ja oli hyvin lähellä että se olis minut sinne vienyt. Melkein toivoin että se olisi vienyt. No, asiat parani kun muutin uudestaan asumaan yksin. Toki jatkoin alkoholin käyttöä samaan tahtiin, sain sen kierteen loppumaan vasta kun sain bentsoja rauhottamaan ahdistusta. Ahdistus oli syy siihen juomiseen. Lopetin juomisen loppukesästä, ja nyt olen sieltä asti pärjännyt niin etten ole juonut kuin n. kerran kuussa, silloin kun lähdetään kavereiden kanssa katsomaan kaupungin yöelämää. Tosin silloinkin juon aivan liian paljon.

En ole kirjoittanut tästä aiemmin, enkä ole puhunutkaan siitä kenellekään. Häpeän koko asiaa niin paljon. Alkoholi mut lihottikin, kesällä kaverin häissä otetuissa kuvissa näytän aivan kamalalta turvonneelta tynnyriltä. Nyt kun turvotus ja joitakin kiloja on häipynyt, näytän ainakin 10 kiloa hoikemmalta mitä niissä kuvissa.

Nyt olen alkanut saada elämääni järjestykseen. Käyn koulua, vaikka läsnäolomotivaatio onkin vähän mitä on, olen lopettanut juomisen, laihdutan, ja osaan hakea ja pyytää apua silloin kun sitä tarvitsen. Ja mikä tärkeintä - olen rehellinen äidilleni. Aiemmin valehtelin siitä, tästä ja tuosta ja saatoin varastaa sen lompakosta rahaa että saisin ostettua alkoa. En enää ikinä aio palata siihen. En ole pyytänyt äidiltäni vielä anteeksi sitä miten olen sitä kohdellut, enkä oikein tiedä miten pyytäisin. Mutta tiedän, että nykyään se on musta ylpeä. Pääsin kouluun, lopetin juomisen ja muutenkin otan oman mielenterveyteni kuntouttamisen nyt ihan tosissaan. Ainut mistä se jäkättää on raha, mutta sekin on lähinnä sellaista mikä on vähän kuin vanhempien velvollisuus. Ja joissakin muissakin asioissa tarvitsen hieman persuksiin potkimista.

Mutta se siitä aiheesta. Aamupaino oli taas 100g vähemmän kuin eilen. Nykyinen paino on siis 58,3. Tänään aion pärjätä kahvilla, pepsi maxilla ja kahdella kevyellä activialla. Jospa noi activiat vähän auttais jumissa olemaa mahaa. Lisäksi sitten lihaskuntoa hieman ja jammailua. Aikalailla samanlaisella setillä aion vetää huomennakin, tiistaina taas annan itseni syödä 600:n kalorin edestä. Mutta vain sen edestä, tai korkeintaan 700:n, mutta ei yhtään yli!

Ja nyt kun mietin, niin vaikka mulla tulee välillä paniikkipäiviä ja ahdistuspäiviä ja muita, niin sentään mulla menee nyt paljon paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten. Ehkä mun pitäis itsekin osata olla ylpeä itsestäni. Ei siitä, mitä olen ollut ja mitä olen tehnyt, vaan siitä mitä olen nyt.

Ai niin ja ps. Tällä viikolla lupaan ja vannon että olen joka päivä koulussa!

Ah. Oli liikunnalla paljoa merkitystä tai ei, ainakin se saa tuntemaan että on oikeasti tehnyt jotain! Vedin just äsken yksinäni tunnin jammailut, aika rajusti vieläpä. Ja kaloreita paloi varmaankin sen verran mitä tänään on kertynyt. Tuntuu hyvältä. Pitää ottaa tuo tanssiminen taas tavaksi, jos ei joka päivä jaksa niin ees joka toinen päivä. 

Tiedän, että maanantaina painan taas vähemmän. En tiedä vielä oikeaa systeemiä tähän laihtumiseen, joku terveellinen systeemi olis tietenkin parhain mutta ei mun pää halua sellaista. Haluaisin laihtua nopeammin, mulla ei riitä kärsivällisyys tähän hommaan yhtään. Lasken melkein päiviä siihen että pääsen hammaslääkäriin ja saan hampaat kuntoon, sitten on edes jokin asia kunnossa. Mutta entä muuten? Painoa sais lähteä vielä ainakin 10 kiloa, ja milläs minä saan nuo lihomisesta mahaan ilmestyneet raskausarvet haalistumaan? Miksi tän pitää olla näin vaikeeta?

Pikkuveli kävi tyttöystävänsä kanssa, oli mukavaa vaikka viipyivätkin vain hetken. Tällä hetkellä mua ei ahdista, lähinnä vaan masentaa. Ja okei, ehkä vähän ahistaakin, kun tuntuu ettei tuloksia tule niin nopeasti kuin haluaisin. Pitäisi tehdä enemmän töitä. Mutta mitä töitä? Syömättä oleminen on helppoa. Lihaskuntoliikkeitäkin jaksaa melkein joka ilta jonkun verran tehdä. Pitäisi ehkä liikkua enemmän, vaikka toisaalta sanotaan että sillä ei kovin suurta merkitystä painonpudotuksessa ole.

Kulu aika kulu, haluan jo 3. päivän joulukuuta, haluan viikkojen kuluvan ja kilojen katoavan nopeammin. Pitäisi käydä puntarilla harvemmin niin ehkä sitten olisi helpompi olla kun näkisi aina suuremman eron entiseen. Paitsi jos paino junnailee, kuten mulla on nyt tehnyt. Oli se 100g laskenut eilisestä. Toisaalta haluan nähdä päivittäinkin pieniä muutoksia, mutta mitä jos niitä pieniä muutoksia ei tule kun paino junnaa?

Eilen olo oli toiveikas, tänään taas toivoton.

rauhotu tai rauhotan

Tänään on ollut paljon parempi mieli. Jotenkin toiveikas. Jouluun on vielä yli kuukausi, monta viikkoa aikaa kadottaa 5,5 kiloa, mieluiten vähän enemmänkin. Se vaatii töitä, on vaan jaksettava. Sain tänään ahdettua itseeni mozzarellapatongin, joka sitten nostikin tämän päivän kalorit lähelle seitsemääsataa. Olen tyytyväinen. Huomisen ja ylihuomisen aion pärjätä kahvilla ja hunger control-kaakaolla, se onnistuu helposti.

Oli ihana nähdä kaupungilla äitiä ja pikkuveljeä, vaikka äiti ensimmäisen puolen tunnin ajan lähinnä vain jäkätti ja kitisi mun rahankäytöstä. Maksoi se mun lääkkeet kuitenkin ja latasi vielä mun bussikortinkin, ja niiden jälkeisen pakollisen jäkätyksen jälkeen se puolihalasi ja sanoi mulle "kyllä kaikki asiat järjestyy" ja sen jälkeen sanoi huumorilla mua ja mun pikkuveljeä hulttiotytöksi ja hulttiopojaksi. Molemmat ollaan aika tehokkaita rahankäyttäjiä pikkuveljen kanssa nimittäin. Hyvä mieli jäi, kaupungilla ei ahdistanut ollenkaan vaikka siellä oli ihmisiä ihan kamalasti joka paikassa.

Huomenna pikkuveli tuo tyttöystävänsä mulle näytille, tulevat kylään, aamulla kaloreita palaa siis siivotessa. Tänään en jaksa enää tehdä muuta kuin vääntää pienimuotoisesti lihaskuntoa salkkareita katellessa. Ilta-ahdistuskin tuntuu pysyvän poissa, sillä tosin saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa että kurkusta on mennyt alas rauhottavia. En pärjäisi enää ilman niitä.

Musta tulee vielä kaunis. Vielä jonakin päivänä mua voi kuvailla sanalla "kaunis". Kaunis, hymyileväinen ja pienoinen, niinkuin joskus ennen. Musta tulee vielä kaunis. Tulee. Tuleehan?

All we've ever wanted is to look good naked, hope that someone can take it.

Jouluna oon kuin uus tyttö! Toivottavasti.

Mulla on tosiaan tavoitteena painaa jouluna enintään 53. Tällä hetkellä paino on siinä 58-59 välillä, en tiedä ihan tarkasti. Nyt syömiset on vaan lipsahtanut niin että oon pari päivää aina lähestulkoon syömättä ja sitten syön kahdesti viikossa kunnolla. Ja aion jatkaa näin, on helpompi olla kokonaan syömättä kuin syödä vähän, koska jos syö vähänkään niin alkaa tehdä mieli vain lisää. Syömättömyys on yllättävän helppoa, kun ei edes ajattele ruokaa. Toki mulla tulee joka päivä kaloreita kahvin seassa käytetystä maidosta ja sitten vielä erilaisista laihduttajien ateriankorvikkeena toimivista kaakaojuomista, mistä saa sit tärkeitä ravintoaineita sentään. Mutta niin, niistä tulee joka päivälle n. 300 kaloria. Syömispäivinä yritän pitää kalorit 800:ssa, mutta yleensä lipsuu yli. Mutta lipsukoot, toivon että se antais aina aineenvaihdunnalle potkua. Ei ole kivaa elää säästöliekin kanssa.

Oon kaikille muille suositellut yhdeksi liikuntamuodoksi sitä, että ihan vaan tanssii yksinään hyvän musiikin tahtiin vaikka tunnin verran, siinä hötkyillessä kuitenkin palaa kaloreita aika mukavasti, mutta en ole itse jaksanut tehdä sitä ainakaan viikkoon. Ehkä se johtuu tuosta vähästä syömisestä että ei meinaa jaksaa mitään, mutta ei kai se auta ku vaan puristaa itsestään irti kaikki mahdollinen virta ja energia että saa tehtyä jotain.

Oon tehnyt iltaisin myös erilaisia lihaskuntoharjoituksia, mitkä on mun kohdalla vielä ihan säälittäviä räpeltelyjä koska olen niin rapakunnossa, mutta enköhän tästä pikkuhiljaa kehity. Kuitenkin jaksaa koko ajan vaan enemmän ja enemmän esimerkiksi istumaannousuja ja punnerruksia. Leikin myös käsipainolla, jonka virkaa toimittaa vedellä täytetty 1,5 litran limsapullo. Se on muuten tosi hyvä, mutta kädet kipeytyy kun siitä on hankala pitää kiinni.

Haluan litteän vatsan, kapeat käsivarret ja kaksoisleuan pois. Okei, kaksoisleuka on mulla pienentynyt jo huomattavasti, mutta on sitä vielä vähän jäljellä. Vatsa taas näyttää sivusta katsottuna ihan hyvältä, mutta istuessa ilmestyy jostakin kamala möllykkä rintojen ja reisien väliin. Myös jenkkikset haluan pois. Ja kaipa ne siitä lähtee muun painon mukana, näänhän minä jo nyt niissä paljon muutosta. 

Mutta se laihdutuksesta. Yksi ilonaihe tänään on se, että äitirakas varasi mulle yksityiselle hammaslääkärille ajan. Tarkoituksena olis saada valkoiset etuhampaat takaisin. Se on 2 tunnin aika, saa nähdä mitä lekuri siinä ajassa ehtii tehdä. Ainakin neljään hampaaseen tulee kuorrutukset, mutta toivontoivontoivon että se ehtisi käsitellä hieman muitakin hampaita.

Toinen ilonaihe on se, että lääkäri kirjoitti mulle uudet reseptit sekä mielialalääkkeeseen että rauhottavaan. Hukkasin nimittäin alkuperäiset. Ja hmmm, syön tosiaan tällä hetkelllä neljää eri lääkettä pitääkseni pääni kasassa. Unilääke, pitkävaikutteinen rauhottava, mielialalääke ja beetasalpaaja. En halua vielä edes kuvitella että mitä mun elämä olis ilman noita lääkkeitä. Varmaan samanlaista kuin silloin kun olen ollut todella pohjalla, syvissä vesissä.

Mieliala on tänään ihan ookoo, nyt alkoi mun viikonloppu. Olisi pitänyt mennä kouluun mutta en mennyt. Olisi pitänyt hakea lääkäriltä todistus mutta en hakenut. Jos jaksan vähän järkkäillä kotia, viedä roskat ja varata pyykkituvan, niin olen tyytyväinen. Imuroidakin pitäisi, mutta pitäis vaihtaa pölypussi tai edes vähän tyhjentää sitä, mutta kun oon aiemmin imuroinut sillä banaanikärpäsiä niin en uskalla edes avata koko luukkua. Toivottavasti äiti ja pikkuveli tulee viikonloppuna kylään, niin ne saa hoitaa sen homman.

If you give me some room there will be room enough for two.

Haluaisin niin kovasti olla vielä joku päivä yhtä laiha ja kaunis kuin se tyttö, ketä kerran rakastin. Ennen kuin tutustuin siihen, en edes tiennyt että sellaista kauneutta on olemassa. Niin ulkoista kuin sisäistäkin. Tämä tyttö kuuluu mulla nyt menneisyyteen, vaikka väleissä ollaan edelleen. En silti voi olla unohtamatta sitä tunnetta mitä se tyttö sai mussa aikaan.

Nyt mussa saa tunteita aikaan eräs toinen tyttö. Se ei vielä tiedä siitä, enkä aio kertoakaan. Tiedän sen kyllä tykkäävän myös tytöistä, mutta en tiedä että olenko minä sellainen tyttö josta se voisi pitää muuten kuin kaverina. Ei ainakaan vielä, ei - ei tällä ulkonäöllä. Mutta ehkä joskus. Mulla on kesäkuuhun asti aikaa.

Myös yhtä poikaa olisi pitänyt nähdä, aluksi olin siitä erittäin innoissani, mutta nyt kun tuo tyttö on vallannut mun mielen niin tuo poika ei vois mua vähempää kiinnostaa. Parhaimmat ystävät mun ympärillä ovatkin oikeastaan sitä mieltä, että mulle sopisi vakavaan suhteeseen paremmin tyttö - miehillä vain leikin. Yhden yön juttuja, lupauksia huomisesta, jota ei kuitenkaan koskaan tule.

Mutta enhän minä tiedä edes että osaisinko seurustella. Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, tarvitsen tilaa itselleni aika paljon. Mutta toisaalta, jos rakastun, niin varmaan sitten sallin että toinen pääsee mun tilaan. Samaan tilaan. Päästinhän minä joskus aiemminkin. Siitä vain seurasi särkynyt sydän. Ehkä siksi sen mun oman tilan ympärillä on vielä paksu muurikin.

Viimeisimmällä keskustelukäynnillä mielenterveystoimistossa leppoisat sairaanhoitajat kysyi multa, että mitä mieltä olen seurustelusta, ja nauroivat kun vastasin "en mä tarvi ketään ku mä pärjään yksinkin". Ja sitten puhuttiin siitä, että vaikka en tarvitse, niin voisihan se silti olla kiva lisä. Ja olisihan se. Ehkä.

Siitä on myös puhuttu, että se että pärjään yksin ja viihdyn vain itseni seurassa, on myös jonkinnäköinen voimavara. Jotkut kun ei siedä yksinäisyyttä ollenkaan. Minä rakastan sitä.

Viikonlopun aikana katosi reilu kilo. En syönyt lauantaina tai sunnuntaina mitään kiinteetä, sunnuntaina ainoastaan juotavan jogurtin. Meinasin koittaa olla ilman ruokaa vielä tämänkin päivän mutta söin kuitenkin, vähän enemmän kuin oli tarkoitus, mutten mitenkään hirveän paljon kuitenkaan. (n. 600 kcal)

Oon ihan puhki, vaikka koulussa oli vain 5 tunnin päivä ja kaikki oli tosi rentoa. Kolmena seuraavana päivänä pitää jaksaa 6 tuntia. Rentoja päiviä, mutta ihmisten kanssa oleminen ottaa voimille, vaikka oonkin löytänyt itsestäni aiemmin piilossa olleen sosiaalisen puolen. Tai kai mulla on se sosiaalinen puoli aina ollut, aiemmin olen vain ollut paljon ujompi. Nykyään uskallan puhua ja mennä kaikkeen mukaan. Mutta se vaan ottaa voimille, on aina ottanut. Joskus kun asuin vielä äitini luona, niin rankan ihmistäytteisen päivän jälkeen sanoin sille aina että "nyt alkaa mun antisosiaalinen hetki" tai "nyt mun sosiaalisuuskiintiö on tältä päivältä täynnä" ja sulkeuduin omaan huoneeseeni moneksi tunniksi ollakseni vain yksin. Nyt kun asun yksin, niin tää tuntuu taivaalliselta. Jostain syystä tarvitsen paljon yksinoloa, varsinkin ihmistäytteisten päivien vastapainoksi. Siksi en osaa oikein seurustellakaan kenenkään kanssa. En jaksa koko aikaa olla toisen kanssa ja antaa sille huomiota. Tällä hetkellä riittää se että annan huomiota kissoilleni.

Pitää nyt loppupäivä ottaa vaan leväten ja mennä aikaisin nukkumaan. Lähikaupasta ostin ruukkugerberan piristääkseni itseäni, ja kyllähän se piristikin vaikken sille kotoa sopivaa ruukkua löytänytkään. Toivottavasti toi säilyy kauan, ei oo mitään tietoa noista.

Alakulo meinaa taas vallata mielen, tai valtasi jo osittain. Olis nyt edes joku syy olla alakuloinen, mutta kun ei ole. Kai oon vain väsynyt.

How the story begins...

Tärkeimmät alustavat tiedot lukeekin jo tuossa sivussa. Ehkä silti voisi kertoa hieman enemmän?

Eniten elämääni on teini-iästä lähtien vaikuttanut ja vaivannut masennus. Olin jatkuvasti väsynyt, uupunut ja alakuloinen, ja aluksi ajattelin sen johtuvan vain vitamiinien puutteista tai muusta vastaavasta, joten aloin syödä vitamiinipillereitä. Eivät tehonneet. Olin 16, kun tein ensimmäistä kertaa netissä masennustestin, jonka perusteella olin masentunut. Muutettuani 17-vuotiaana omilleni, kävin lääkärissä unettomuuden takia kun en keksinyt muutakaan keinoa hakea apua. Lääkäri teetti mulla samalla myös masennustestin ja teki sitten lähetteen mielenterveystoimistoon, johon sitten meninkin paras ystävä (silloinen kämppikseni) tukenani. Mtt:ssä tehtiin uusi testi, ja parin käynnin jälkeen sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen. Aloin kokeilla monia eri lääkkeitä ja käydä keskustelukäynneillä, mielialassa tuli ylämäkiä ja alamäkiä. Välillä olin niin pohjalla että täytettyäni 18 aloin vedellä päiväkännejä ja heitellä tavaroita seinään samalla kun kämppis oli koulussa. Aloin myös viillellä itseäni. Lopulta kämppiksen kanssa päätettiin että mun on parasta muuttaa takaisin äitini luokse, mutta muutettuani sinne takaisin, toiselle paikkakunnalle, masennuksen hoito jäi jotenkin kesken. Äiti kai kuvitteli mun jo parantuneen, niin kai kaikki muutkin, vaikkei se niin helposti käykään. Mulla vain oli jatkuvasti kuori päällä, esitin voivani hyvin, vaikka tunsin masennuksen, ahdistuksen ja kaikkien pahojen olotilojen kourat itsessäni kiinni, enkä osannut päästä irti.

Lopulta muutin taas omilleni takaisin samalle paikkakunnalle missä olin kämppikseni kanssa asunut, mutta kesti melkein vuosi ennen kuin hain uudelleen apua mtt:sta. Lääkitys aloitettiin uudelleen, tällä kerralla Miaxan, joka on mulla käytössä vieläkin ja toimii. Tunnen kyllä edelleen olevani alakuloinen ja masentunut ja plaaplaa, mutta ilman tuota lääkettä se paha olo on jotain sietämätöntä. Masennuksen seurana mulla on ollut jatkuvasti myös sosiaalisten tilanteiden pelko, ja siitä ja ahdistuksesta sitten "kehittyi" myös paniikkihäiriö. Aloin siis saada paniikkikohtauksia pari vuotta sitten. Nyt on lääkitys siihenkin, vaikka tuntuu ettei annostus ole tarpeeksi korkea. Se pitää yleisen ahdistuksen pois mutta oon edelleen saanut paniikkikohtauksia. Tästä pitäisi puhua lääkärille, tiedän, mutta omalääkärini on vaan hirveän tiukka bentsojen suhteen eikä mielellään ala niiden annostuksia nostella.

Käyn tällä hetkellä koulua, ammattiopistoa, mutta sellaisessa erityisryhmässä missä otetaan huomioon jokaisen oppilaan vaikeudet ja keskitytään jaksamiseen ja muuhun. Tällä hetkellä tuo ryhmä on mulle ainut vaihtoehto, se on kuntoutusta, en pystyisi mitenkään käymään normaalia koulua. Voimat ei yksinkertaisesti riitä. Yrittänyt olen, monta kertaa, mutta kaikki koulut ovat jääneet kesken juurikin mun uupumisen ja uupumisen aiheuttaman masennuksen pahenemisen takia. Oon ollut myös välillä pitkiä aikoja sairaslomalla.

Entä syy tähän masennukseen? En tiedä. Kilpirauhanenkin on testattu moneen kertaan, sen vajaatoiminnastakaan ei ole kyse. Tämä masennus vain on. Se vain on.

Entä miksi alan kirjoittaa tätä blogia? Jakaakseni tarinani. Moni suomalainen sairastaa masennusta, se on kuin kansantauti. Minä haluan kirjoittaa oman tarinani.