Haa!

Jes, sain sentään uudeksi vuodeksi painon just ja just alle 53:n. Aamupaino oli 52,9. Uskomatonta et olen pystynyt vähän. Vielä saa vähintään viisi kiloa lähteä, saa nähdä mikä tilanne on sitten kun palaan reissusta. Sit on tehtävä töitä ja kovasti.

Tällä hetkellä istun junassa. Tylsää on, mutta mieli on hyvä.

Kun palasin äidin luota joulun jälkeen kotiin, vaaka näytti järkyttäviä lukuja, yli 55:n. Onneksi se ilmeisesti oli kuitenkin vain tilapäistä massaa, tänään vaaka nimittäin näytti aamupainoksi 53,3. Oon tänään syönyt noin 100 kaloria (kahvia ja activian luonnonjogurttia makeutusaineen ja pakastettujen mustikoiden kanssa), liikkunut en ole muuten kuin imuroinut, eli odotan jännityksellä mitä vaaka huomenaamulla näyttää.

Mutta tosiaan, reissuun lähden, sieltä en varmaan hirveenä voi päivitellä, mutta sen voin ainakin sanoa että jos paino on huomiseen mennessä tosta vielä laskenut niin lähden rellestämään oikein hyvin mielin :) saatan aamulla jopa ottaa uudet kuvat pelkät alusvaatteet päällä ja vertailla niitä tohon edelliseen kuvaan, näkyykö mitään muutoksia vaikka painonpudotus onkin ollut aika pieni tässä lyhyessä ajassa. Mutta otin kuitenkin plösökuvan ennen joulun viettoon lähtöä. Eli viikko sitten. Tuskin se on muuttunut paljon ollenkaan, vaikka kilot onkin vähentyneet.

Maha murisee, mutta muriskoot. Samalla ku laskee paino nii sais myös kaventua käsivarret ja naamasta ja kaulasta tulla sirommat. Ehkä sitten seuraavan viiden kilon päästä alkaa niissäkin näkyä enemmän muutosta.

plösö

Naaman sensuroiminen nyt oli oikeestaan aika turhaa, mut ku tämmönen kuva löyty koneelta valmiina niin laitetaan nyt sitten. Kaameelta se naama näyttikin, vastaheränneen. 

Tämä kuva siksi, koska oon onnellinen mahtuessani äidin viime talvena ostamaan villatunikaan. Paksuuttahan musta löytyy vielä. Mutta se lähtee!

Elikkä joo, suunnilleen tuollaiselta näyttää meitsin kroppa nykyään. Sitten kun laihdun vielä lisää ja olen tyytyväisempi, niin laitan ennen- ja jälkeen-kuvat. Löytyykin mahtava tynnyrikuva meikäläisestä kaverin kesähäistä, yh. Mitä ootte mieltä, saattaisko tän näkönen tyttö kelvata jollekin? Vaikka ihan vain itseni takia minä tätä lähinnä teen.

Tänään olen tähän mennessä syönyt vain ja ainoastaan puoli annosta pikakuitukaurapuuroa. Lisäksi on kulunut sokeritonta kokista, kahvia sekä kuppi teetä makeutettuna noilla kivoilla makeutusnapeilla mitä voi napsutella, en nyt muista niiden nimeä. Tarkotus oli syödä vielä jogurttia tänään ja illalla ehkä vielä vähäkalorista mustikkakeittoa, mutta jotenkin ei nyt tee mieli ruokaa ollenkaan. Mieluummin poltan liikaa ja juon kokista. Kun olin pari päivää kotona ilman konetta niin ei oikein ollut muuta tekemistä kuin syödä, nyt onneksi sain pikkuveljen koneen täksi viikoksi lainaan niin kuluu aika muutenkin. Omaa konetta ei kuulemma voi korjata, mutta tiedostot voi pelastaa sieltä kyllä. Ja uusi kone laitetaan tänään tilaukseen netanttilasta. Ensi viikolla menen tosiaan kaverin luokse Tampereelle ja siellä voin toivottavasti tylsinä hetkinä käyttää sen konetta. Käsken sitä vaikka tekemään siihen mulle oman käyttäjän niin en sörki sen tiedostoja, niin ollaan tehty tähän veljen miniläppäriinkin.

Huomenna pitäisi mennä mummulaan moikkaamaan serkkuja ja serkun vaavaa, mummu tulee hakemaan yhdeltätoista, vaikka musta tuntuu etten mitenkään jaksaisi, en kertakaikkiaan. Mutta jos vaan käyn siellä ja pyydän iltapäivällä kyydin kotiin niin ehkä se on ihan ok. Tästä päivästä ainakin tuli ihana kunnon kotipäivä, en ole käynyt missään muualla kuin lähikaupassa. Lääkärissä olisi pitänyt käydä mutta nukuin onnellisesti sen ohitse. Uusi aika on 18.1. Reseptejä voin viedä uusittavaksi. Nou hätä.

Ihana olla kotona. Tuntuu että viime viikot on niin menneet milloin missäkin, sairaalassa ja sairaaloiden välillä kun olin kotona niin täällä oli pikkuveli muutaman yön. Ja sitten vielä meni joulun pyhät äitin luona. Saan vasta nyt rauhottua kunnolla kotiin, mutta vain hetkeksi, kun perjantaina pitää lähteä jo reissuun. Ja kun palaan sieltä niin alkaa koulu. Huoh. Mutta ehkä tästä jotenkin selviää. Onneksi nyt on vasta tiistai.

Ei jouluruoat tehneetkään mulle niin pahaa vahinkoa. Aamupaino oli tänään 54,5! Ja vasta nyt, sairaalareissujen jälkeen katsoessani itseäni peilistä näen jo paljonkin muutoksia. Samaa mieltä oli myös huono mittanauhani - vyötärön kapeimmata kohdasta ja lantion leveimmästä kohdasta (jenkkisten kohalta oikeastaan) on molemmista lähtenyt n. 10 senttiä, joitakin senttien heittoja sinne tänne, alaspäin enimmäkseen. Oon tyytyväinen. Nyt jos vielä parissa viikossa sais painon sinne 53:een niin olisin enemmän kuin tyytyväinen!

Pääkoppakin voi hyvin, mitä nyt vaan kamalaa väsymystä tai lähinnä uupumista. Jaksan kyllä tehdä asioita mutta uuvun todella nopeasti. Varmaan vahva antibioottikuurikin tekee oman osansa.

Hyvää joulua kaikille lukijoille <3

Lukijat lisääntynyt, kiitos siitä.

Tosiaan juu, tuli oltua sairaana tuossa. Viime viikonloppu meni vuorostaan infektiotautien osastolla, eikä lekuri oikeen keksinyt että mikä mussa oli vialla. Tulehdusarvot oli viime viikon maanantaina 140, perjantaina Oysissa 109. Ottivat osastolle ja suonensisäisillä antibiooteilla saivat aika hyvin taltutettua.

Paino on alle 55:n, jäin parin kilon päähän mun joulutavoitteesta. Viime viikolla ja viikonloppuna ruoka ei maistunut ollenkaan, maha katosi ihanasti, mutta nyt oon syönyt niin paljon että tuttu pieni kumpu on tullut takaisin. Tarkotus oli tänään ja huomenna olla mahd. kevyesti mutta pikkuveli houkutteli heselle ja se meni sit siinä. Mutta heti joulun jälkeen pitää taas ottaa ittiä niskasta kiinni, mennään kaverin kanssa uuden vuoden jälkeisenä viikonloppuna Tampereen Mixeihin ja muihin paareihin, ja haluan olla parhaimmillani.

Monen päivän itkuputki toi mut sitten psykiatriselle vuodeosastolle. Läppäriäni saan käyttää, mutta virtajohdosta puuttuu pää, ja akku loppuu ihan just. Toivottovasti veli ja äiti tulee huomenna aikaisin että saan sen.

Löyty syy itkuherkkyydelle - menkat. Tuli myös mukavat aamuitkut tässä. Kuitenkaan tänään ei mikään onnistu ja minä jään ilman lääkkeitä ja mitä ihmettä mä teen. Onneksi äidin luokse voi mennä yhdeksi yöksi pahaa maailmaa karkun, kahta yötä ei voi olla koska kissoja ei voi jättää niin pitkäksi aikaa tänne yksin. Tässä mä itken eiliset meikit pitkin poskia ja juon kylmää kahvia. Mä luulin että mä pääsisin ylös, ainahan mä olen jotenkuten päässyt ylös milloin mistäkin, mutta mitä nyt kun tuntuu että on niin pohjalla valoa ei edes näy?

Mä vihaan tätä kaupunkia, mä vihaan tän kaupungin mielenterveystoimistoja jotka vaan pompottelee ihmisiä paikasta toiseen ja kukaan ei osaa tehä mitään. Äiti luulee että oon hyvää vauhtia tervehtymässä, voi ku se näkis mut nyt tässä tilassa. Mä haluan tän sairauden pois musta.

Miksi?

Miksi en ole ollenkaan tyytyväinen kehooni, vaikka oon onnistunut tämän syksyn aikana laihduttamaan ainakin 8 kiloa? Okei, näytänhän minä vieläkin vähän pullukalta, haluan tästä vielä 10  kiloa pois. Niin että painaisin 45. Siihen on matkaa, saa nähdä milloin sen saavuitan.

Miksi se tyttö käy heittämässä mun naamakirjan seinälle "Rakas <3" vaikka se seurustelee ja vaikka se ei muita mussupussuttele noin? Miksi mulla menee perhosia vatsassa aina kun olen sen tytön lähellä? Miksi musta tuntuu siltä että mun täytyisi suojella sitä joltain, en tiedä miltä, mutta joltain. Sillä on ollut rankka lapsuus ja paskoja eksiä, se ansaitsis parhainta mitä se voi saada. Miksen minä voi kuulua siihen parhaaseen? Miksi se on valinnut vierelleen pojan? Miksi se on piilottanut fb:stään kokonaan "kiinnostunut"- kohdan, jossa sillä aiemmin luki että miehistä ja naisista. Haluaako se salata sen siltä uudelta poikaystävältään? Onko se harry potterilta näyttävä poika sille sitä parasta? Miksen se voinut olla minä?

Tai no, miksi muka olisin voinut olla. Läski, typerähampainen takkutukka. Mutta kun kaikki niin kolahti... Sama musiikkimaku, samanlainen tyyli, joskin mulla vähän hillitympi, ollaan vaan jotenkin niin samanlaisia pieniä taiteilijasieluja ja lapsenmielisiä.

Miksi mun piti ihastua just siihen? Ja vielä pahasti. Oon koittanut antaa sille pieniä vinkkejä omasta kiinnostuksestani, ja juuri kun tuntui siltä että kaikista asioista vois tulla totta, niin se menee ja alkaakin seurustella toisen kanssa. Miksi minä jään aina toiseksi? Tai mistä minä tiedän että olisinko edes ollut sijalla kaksi.

En ole nukkunut koko yönä, ei ole ollut unilääkettä. Mutta ei oikeastaan väsytä. Toivottavasti tänään kaikki asiat selviää ja saan kaikki lääkeasiat kuntoon. Toivon melkein että pääsisin päivystävälle lääkärille heti huomenna, vaikka normaalisti lääkemuutokset hoidetaan omanlääkärin kautta, mutta mulla on sille aika vasta 28.päivä. Enkä edes pidä siitä omalääkäristäni. Haluan jonkun toisen, jonkun sellaisen joka kuuntelee eikä vain pistä sanoja mun suuhun.

ärrrr kiukku.

Noh, itketti tänäänkin. Vieläpä koulussa. Ensin tuli pienet itkut kun sairaanhoitaja soitti ja pauhasi mulle siitä että oon syönyt ketipinoria liikaa (ja siitä pauhaaminen oli täysin tarpeetonta koska MINÄ ITSE halusin vaihtaa sen lääkkeen toiseen just sen takia!) No, kyllähän lekuri mulle oli kuitenkin toisen reseptin kirjoittanut, Imovaneen. Imovanea kokeilin joskus pari vuotta sitten ja se ei toiminut. Oon sen sata kertaa niille sanonut että Imovane ei toimi ja silti ne lätkäsee mulle sen. Siinä sitten koulussa olin aika vaisuna kun yritin keksiä jotain ratkaisua. En keksinyt, enkä tiedä mitä olisin tehnyt ellei mun lähtiessä meidän luokan ohjaaja olis huomannut mun olevan aika huonossa jamassa. Itkuisena ja vaisuna. Se vei mut sitten tyhjään luokkaan juttelemaan, kerroin sille asiani. Se kävi hakemassa topakan terveydenhoitajan sinne myös, kerrottiin sillekin koko ongelma. Unilääkkeet loppu, uusi unilääke ei auta, miten sais lääkärin kiinni että sais jotain toista lääkettä.  Noh, tämä topakka terveydenhoitaja sitten nappasi puhelimen ja soitteli sinne tänne ja tuonne tänne ja pari kertaa samaan numeroonkin, mutta mistään ei osattu auttaa, ja lähes joka numerossa kaikki ihmiset olivat vaan uskomattoman töykeitä ja kädettömiä. "Ei tää asia meille kuulu koska sillä on se lääkäri aika 28.päivä ja pohjoisessa mielenterveystoimistossa" vittu sillon ku tilanne on akuutti nii ei odotella viikko tolokulla paskoilla lääkkeillä ja itsetuhon partaalla. Lopulta lähdettiin sen meidän ohjaajan kanssa mielenterveystoimiston päivystykseen, mistä meille tarjottiin vaan eioota koska kello oli jo niin paljon.

Nämä asiat kuitenkin selviää huomenna. Se topakka terveydenhoitaja jätti mun omalääkärin vastaajaan äkäisen viestin, joten luulen että asiat alkaa sitä kautta sujumaan. Pitää vaan muistaa olla puhelimen äärellä. Että siinä tämän päivän sepustus, lisätkää mielessänne vielä tuhat kyyneltä ja monta itkukohtausta sekaan.

Mutta voi luojan kiitos se ohjaaja tajusi mun tilanteen ja ne alkoi auttaa mua. Yksin en olisi pystynyt tuollaisia taikatemppuja tekemään. Nyt oon ihan umpipoikkipuhkiväsy, joten pitää vaan toivoa että uni tulee ens yönä edes jossain kohtaa. Yritän olla stressaamatta sitä. Oon iloinen että tuolla koulussa ne todella AUTTAA eikä jätä ketään oman onnensa nojaan. Ja niin, käyn siis luovia, ellen ole siitä jo muistanut kirjoittaa. Valmentavalla/kuntouttavalla linjalla olen tämän vuoden.

Paino oli laskenut takaisin 55,4:ään, jännityksellä odotan mitä se huomenna näyttää. Mitään en ole syönyt enkä syö, juon vaan hunger controlin. Mutta huomenna syön ainakin suklaamuffinsin ja lasagnea. Mm. 

I only cry for love.

Eilen itketti, itketti kovasti. Tänään itkut on pysyneet aika kaukana, luojan kiitos. Nyt on itkut itketty, tästä pitää nyt vaan kerätä luunsa ja jatkaa yrittämistä. Pinnistelyä. Sitä mun elämä aina on. Pinnistelyä. Pinnistää väkisin, perrrrrkele-asenteella. Tai välillä marttyyrimaisesti ai taas mä joudun tähän... -asenteella. Sama se, kuhan homma hoituu. Mutta mikä homma? En nyt tiedä ihan itsekään, kadotin punaisen langan ja selitän sekavia.

Painossa on tapahtunut hippainen nousu, mutta luulen että se on vaan jotain ihan normaalia pientä painonvaihtelua nestetasapainon yms. takia. Paino siis oli tänäaamuna 56,2. Toissapäivän aamuna se oli ihanat 55,4.

Tänään en ole syönyt mitään, juonut vain yhden hunger control-kaakaojuoman ja kävellyt jonkin verran. En nähnyt sitä tyttöä koulussa kuin vilaukselta, en usko että se edes huomasi mua missään välissä. Mutta päivän paras hetki oli se, kun kävelin poikien kanssa keskustaan ja sitten kun niiden piti lähteä eri suuntaan, niin toinen pojista antoi mulle vielä halin. Se oli niin suloista että hymyilen sen ansiosta varmaan viikon. Lisäksi koulussa se tuli mun kanssa tupakalle, vaikkei itse polta. En usko että se on mitenkään ihastunut minuun eikä kuvittelekaan edes mitään sellaista, se on sellainen että se on vain muuten vaan uskomattoman mukava ihminen. Se on 17-vuotias ja minä 22. Se on mun pikkuveljen ikäinen.

Olin myöhässä koulusta taas, olis ollut keskustelukäynti mielenterveystoimistossakin mutta nukuin vahingossa sen ohi. Olisin kyllä kouluun kerinnyt ysiksi menemään mutta sitten mun toiselle olkapäälle istui otus nimeltä laiskuus, joka käski mun nauttia kiirreettömästä aamusta. Ja sen takia olin sitten koulussa vasta puoli kahdeltatoista. Hups.

girls and girls, but you're the one

Paino laskee, sydänsärö pahenee. Käytiin tänään luokan kanssa tutustumassa yhteen paikkaan jonne mentiin kävellen, ja kuljettiin sen tytön kanssa muiden takana, pienen välimatkan päässä. Juteltiin vähän kaikesta, miehistäkin. Tai lähinnä sen tytön miehistä. Ja sydänsärö paheni. Muut marmatti tuosta lumisateessa kävelemisestä, mutta mulla ei ollut sen tytön rinnalla mitään valittamista. Pari kertaa vaan meinasin purskahtaa itkuun, tosin se oli vasta siellä paikassa missä oltiin tutustumassa.

Luulin niin, että se olis tuntenut samoin. Siltä se vaikutti. Mutta ilmeisesti se oli sittenkin vain ystävällisyyttä siltä puolelta.

Sen uus poikaystävä kohtelee sitä paremmin kuin sen entinen, ja pakko mun on katkerana myöntää että se on kaikista tärkeintä. Se että sitä kohdellaan hyvin. Mikähän siinäkin on, että aina kaikki mun naisjutut menee pieleen siten, että ne tytöt alkaakin seurustella pojan kanssa? Miksi minä en kelpaa kellekään? Pitääkö mun laihduttaa tästä vielä 10 kiloa että kelpaisin jollekin?

Minä vaan välitän siitä tytöstä niin mahdottoman paljon.

55,4 kiloa. En tajua miten se voi laskea noin nopeasti. Mutta en kyllä valita.

I like the way it hurts.

Otin jo unilääkkeet, toivon että tunnin päästä oon jo untenmailla.

Aamupaino oli tänään 56, mistä oon eritttttäin iloinen. Tai olisin, jos tämä hemmetin alakulo ei pitäis musta kiinni.

Se tyttö, kenestä olen aiemmin hieman puhunut, uutena ihastuksenani, alkoikin yhtäkkiä seurustella pojan kanssa. Koin pienen sydänsäryn, mutta kaikki on ihan hyvin. En ehkä sitä tyttöä saa, mutta kyllä minäkin uuden kullan vielä joskus löydän. Mutta se on yksi niistä asioista mitkä pahentaa alakuloa entisestään.

Pitää huomenna yrittää vekkuloida ja viedä xanor depotin resepti lähimpänä olevaan mielenterveystoimistoon ja toisen rauhottavan reseptin toiseen miekkariin. Saa nähdä meneekö tuo toinen rauhottava läpi. Toivon niin että menisi. Aika lääkärille on vasta 28.päivä, miten mä sinne asti selviän? No, syömällä xanoria enemmän kuin lääkäri on määrännyt, ellen sitä toista lääkettä saa. Haluaisin vaan niin jotain nopeammin vaikuttavaa rauhottavaa tuon xanor depotin rinnalle, siis sillain että saisin syödä sitä ihan vapaasti eikä pitäis myhäillä ja kyhäillä että mitenhän tuon toisen rauhottavan reseptin sais uusittua. Xanor depot pitää yleisen ahistuksen poissa mutta tuntuu siltä että tarvitsen jotain lisää vaikeita tilanteita varten.

Sain mummulta hulahula-vanteen, ja oon sitä nyt koittanut pyöritellä. En minä vielä täysin sitä tekniikkaa osaa, mutta kyllä se vähäinen räpellyskin tehoaa lihaskivuista päätellen.

Enää 3 kiloa joulutavoitteeseen. Aikaa 2,5 viikkoa. Minä pystyn siihen.

plötsss

Kertoa voin tästä päivästä sen verran, että aamupaino oli niinkin alhainen kuin 56,9. Eli jes, 57:n alle mentiin! Saatan kyllä lihota vähän kun huomenna on syömispäivä ja tulee tilapäistä massaa ja se painaa. Tooosin ei mulla tullut mitään sellaista viimeksikään.

Ja koska huomenna on syömispäivä, niin ostin itselleni perunalaatikkoa ja nakkeja. Ja ruisleipää. Ja kurkkua. Ja kana sandwichin. En minä kaikkea meinaa syödä, tai voin syödä silleen jokaista vähäsen. Katsoo nyt.

Hammaslääkärikäynti meni hyvin, lekuri oli leppoisa ja mukava. Ku makasin siinä silmät kiinni samalla ku ne hoitajan kanssa räpelsi mun suuta, niin se lekuri kysy välillä että ollaanko sitä vielä elossa. Etuhampaat on nyt paljon paremmat, kehtaan puhua ja hymyillä. Ja nyt kun on hyvä suu, niin kehtaan mennä ottamaan sen huulikorun tampereella. Ja kulmakorun. Ja jos onnistun ja laihdutan jouluun mennessä itseni 53 kiloiseksi niin minähän oon sitten melkeen kuin täydellinen. Toki noissa hampaissa vielä riittää operointia mutta tärkeimmät on korjattu.

Ja tuon reissun jälkeen käytiin mummun kanssa ostamassa mulle pokkarikamera, kiva, pieni, pankkikortin kokoinen sony. Mahtava kaveri tolle järkkärilleni. En lähde enää mihinkään ilman kameraa taskussa.

En sen syvemmin jaksa nyt kirjoittaa, kattoo sitten huomenaamulla kun heräilen kukonlaulun aikaan.

älä äiti itke

Anteeksi, että käytin huomaamattani liikaa rahaa.
Anteeksi, että käytin huomaten myös liikaa rahaa, kun ostin satasen kameran.
Anteeksi, etten osaa ajatella raha-asioita järkevästi, enkä tiedä mistä repiä rahat vuokraan, hammaslääkärilaskuun ja tampereen reissuun.
Anteeksi, että olen tällainen ajattelematon hulttio.
Anteeksi, jos pilasin päiväsi. Pilasit sinäkin minun, sillä että itse suututin sinut.
Anteeksi, etten osaa olla sellainen tytär kun haluaisit.
Anteeksi, että yritän iloisena kertoa päiväni tapahtumista vaikka sinä olet vakavana ja huolissasi sadoista asioista yhtä aikaa.
Anteeksi etten edes tiedä miten kertoa tosta kameran ostamisesta, kun tiedän että vedät raivarit siitä.

Anteeksi äiti.

Näen peilistä jo muutoksia. Jenkkikset on pienentyneet. Aamupaino tänään oli 57,1. Eli vielä vähän yli 4 kiloa pitäis pudottaa jouluun mennessä.

Oon edelleen 2468:lla, mutta oon onnistunut sekoittamaan päivät. En pidä noita muita päiviä niin tärkeinä kuin tuota 800:n päivää, ja koitan sen pitää aina neljän päivän välein. Muuten kalorit saa pysyä alle neljänsadan. Paitsi että tuona 800:n jälkeisenä päivänä yritän pitää kalorit kahdessasadassa. Eilen en onnistunut, kun vedin hernaria naamaan ja vasta sen jälkeen tajusin kattoa kalorit. Neljäänsataanhan sitä mentiin. Mutta ei se mitään, tänään on sitten se 200:n päivä. Ja huomenna koitan pitää neljässäsadassa. Läpätiläpätilää, plää.

En ollut koko viikkoon koulussa. En vain jaksanut, en pystynyt. Mutta ei se mitään, ens tiistaina jaksan taas. Tässä on monta päivää vielä aikaa levätä.

Huomenna on viimeinkin se perjantai, jota oon odottanut kauan. Saan mummulta hulahula-vanteen ja sitten on se hammaslääkäri, joka alkaa nyt jo vähän kauhistuttaa. Haluan jutella sen hammaslääkärin kanssa kunnolla ennen kuin se edes kurkkaa suuhuni. Tee niin monta hammasta kuin kerkeät, ja puudutathan kunnolla, pelkään kamalasti, tee mahdollisimman valkoiset hampaat, sellaiset millä kehtaan hymyillä suu auki.

Mieliala on ollut aika alhaalla viimeiset päivät. En ihan tiedä syytä. Paino putoaa, pääsen leikkimään hula-vanteella, hampaat saan kuntoon, musta on tulossa kauniimpi, Miksi musta sitten tuntuu tältä? Toivottomalta, alakuloiselta, plääh. Ehkä kodin siivous ja jouluvalojen laittaminen piristää, edes hieman.

Jos selviän siitä hammaslääkäristä ilman kyyneliä, niin palkitsen itseni kyllä jollain. Riippuu vähän siitä että miten se laskuttaa. Jos saisin sen laskulle, niin voisin käydä käteisrahoillani ostamassa pokkarikameran, joka olis erittäin kiva kaveri järkkärin vierelle. Järkkäriä kun ei jaksa roudata joka paikkaan.