Tunnen jotain kummallista ja outoa mielihyvää kun lisäilen vanhoja luokkakavereita facebook-kavereiksi. Liityin koko naamakirjaan vasta hmm jotain pari viikkoa sitten. Kaikki ne vanhat luokkakaverit, varsinkin pojat, jotka joskus saattoivat naljailla mulle sukunimestäni tai olemattomasta rintavarustuksestani. Vaikka olen tällä hetkellä läääääski, niin ei se niistä kuvista näy. Haluan että ne katsoo mun tietoja ja kuvia, haluan että ne tietää mitä olen elämässäni käynyt läpi, mitä olen elämässäni saavuttanut (tai noh, jättänyt saavuttamatta), ja millainen ihminen olen nyt, ja koska naamakirjassa käy ilmi että mulla on vähän mielenterveysongelmia, niin toivon että ne tajuaisi sillä olevan jotain yhteyttä siihen miten mua yläasteella kohdeltiin. Vaikka tuskin ne edes muistaa. Ei se nyt mitään niin vakavaa ollut, jos olisin tajunnut niin olisin ottanut sen huumorilla, mutta koska mulla ei ollut vielä sitä taitoa niin kannan niitä arpia ehkä ikuisesti tuolla jossain. Pienistä säälittävistä asioista. Ei ne itse sitä muista. Nykyään en loukkaannu oikeastaan mistään, tai jos loukkaannun vähän niin en näytä sitä, nauran vain. Itselleensä on hyvä nauraa, sen taidon olen oppinut, ja se onkin tärkeä oppi.
Oon muuttunut niin uskomattoman paljon siitä, mitä olin yläasteella ollessani. Pieni, hiljainen ja ujo tyttö, sellainen seinäruusu. Nykyään uskallan puhua, vaikka puhuminen onkin jännittänyt. Mutta siitä lähtien kun olen syönyt säännöllisesti xanor depotia, en ole ujostellut tai vetäytynyt porukasta ollenkaan. Olen oma itseni ja mukana kaikessa, oon saanut paljon uusia ihania ystäviä.
Loppupäivän ajattelin viettää tatua kuunnellen (ihanan nostalgista) ja haaveillen siitä tytöstä, johon mulla on pieni yksipuolinen ihastus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti