keskiviikko 17. marraskuuta 2010

If you give me some room there will be room enough for two.

Haluaisin niin kovasti olla vielä joku päivä yhtä laiha ja kaunis kuin se tyttö, ketä kerran rakastin. Ennen kuin tutustuin siihen, en edes tiennyt että sellaista kauneutta on olemassa. Niin ulkoista kuin sisäistäkin. Tämä tyttö kuuluu mulla nyt menneisyyteen, vaikka väleissä ollaan edelleen. En silti voi olla unohtamatta sitä tunnetta mitä se tyttö sai mussa aikaan.

Nyt mussa saa tunteita aikaan eräs toinen tyttö. Se ei vielä tiedä siitä, enkä aio kertoakaan. Tiedän sen kyllä tykkäävän myös tytöistä, mutta en tiedä että olenko minä sellainen tyttö josta se voisi pitää muuten kuin kaverina. Ei ainakaan vielä, ei - ei tällä ulkonäöllä. Mutta ehkä joskus. Mulla on kesäkuuhun asti aikaa.

Myös yhtä poikaa olisi pitänyt nähdä, aluksi olin siitä erittäin innoissani, mutta nyt kun tuo tyttö on vallannut mun mielen niin tuo poika ei vois mua vähempää kiinnostaa. Parhaimmat ystävät mun ympärillä ovatkin oikeastaan sitä mieltä, että mulle sopisi vakavaan suhteeseen paremmin tyttö - miehillä vain leikin. Yhden yön juttuja, lupauksia huomisesta, jota ei kuitenkaan koskaan tule.

Mutta enhän minä tiedä edes että osaisinko seurustella. Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, tarvitsen tilaa itselleni aika paljon. Mutta toisaalta, jos rakastun, niin varmaan sitten sallin että toinen pääsee mun tilaan. Samaan tilaan. Päästinhän minä joskus aiemminkin. Siitä vain seurasi särkynyt sydän. Ehkä siksi sen mun oman tilan ympärillä on vielä paksu muurikin.

Viimeisimmällä keskustelukäynnillä mielenterveystoimistossa leppoisat sairaanhoitajat kysyi multa, että mitä mieltä olen seurustelusta, ja nauroivat kun vastasin "en mä tarvi ketään ku mä pärjään yksinkin". Ja sitten puhuttiin siitä, että vaikka en tarvitse, niin voisihan se silti olla kiva lisä. Ja olisihan se. Ehkä.

Siitä on myös puhuttu, että se että pärjään yksin ja viihdyn vain itseni seurassa, on myös jonkinnäköinen voimavara. Jotkut kun ei siedä yksinäisyyttä ollenkaan. Minä rakastan sitä.

2 kommenttia:

  1. Siinä voi yllättävästi käydä siten, että kun sen oikeanlaisen tyypin kohtaa, sen pystyy päästämään lähelleen suhteellisen helposti. Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä! :)

    Minut on raiskattu ja minua on petetty, mutta silti uskalsin vain viikon tuntemisen jälkeen alkaa seurustella nykyisen poikaystäväni kanssa. Hetkeäkään en ole katunut! Nyt luotan häneen enemmän kuin kehenkään koskaan, ja olen 100% varma, että hän on luottamukseni arvoinen. Sen vain... tietää. :)

    VastaaPoista
  2. No sulla on varmasti ollut paljon rankempaa, mutta hyvä että asiat on kuitenkin nyt noin hyvällä mallilla :) Ja joo, eiköhän se kolahtaminen vaadi vaan sen oikean ihmisen. Kuhan vaan osais päästää niin lähelle että vois kolahtaa. Ehkä vielä joskus.

    VastaaPoista