Eilen itketti, itketti kovasti. Tänään itkut on pysyneet aika kaukana, luojan kiitos. Nyt on itkut itketty, tästä pitää nyt vaan kerätä luunsa ja jatkaa yrittämistä. Pinnistelyä. Sitä mun elämä aina on. Pinnistelyä. Pinnistää väkisin, perrrrrkele-asenteella. Tai välillä marttyyrimaisesti ai taas mä joudun tähän... -asenteella. Sama se, kuhan homma hoituu. Mutta mikä homma? En nyt tiedä ihan itsekään, kadotin punaisen langan ja selitän sekavia.
Painossa on tapahtunut hippainen nousu, mutta luulen että se on vaan jotain ihan normaalia pientä painonvaihtelua nestetasapainon yms. takia. Paino siis oli tänäaamuna 56,2. Toissapäivän aamuna se oli ihanat 55,4.
Tänään en ole syönyt mitään, juonut vain yhden hunger control-kaakaojuoman ja kävellyt jonkin verran. En nähnyt sitä tyttöä koulussa kuin vilaukselta, en usko että se edes huomasi mua missään välissä. Mutta päivän paras hetki oli se, kun kävelin poikien kanssa keskustaan ja sitten kun niiden piti lähteä eri suuntaan, niin toinen pojista antoi mulle vielä halin. Se oli niin suloista että hymyilen sen ansiosta varmaan viikon. Lisäksi koulussa se tuli mun kanssa tupakalle, vaikkei itse polta. En usko että se on mitenkään ihastunut minuun eikä kuvittelekaan edes mitään sellaista, se on sellainen että se on vain muuten vaan uskomattoman mukava ihminen. Se on 17-vuotias ja minä 22. Se on mun pikkuveljen ikäinen.
Olin myöhässä koulusta taas, olis ollut keskustelukäynti mielenterveystoimistossakin mutta nukuin vahingossa sen ohi. Olisin kyllä kouluun kerinnyt ysiksi menemään mutta sitten mun toiselle olkapäälle istui otus nimeltä laiskuus, joka käski mun nauttia kiirreettömästä aamusta. Ja sen takia olin sitten koulussa vasta puoli kahdeltatoista. Hups.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti