lehdestä ympyröity uusi asunto

Musta on aina tuntunut siltä että kuolen nuorena. En tiedä mistä se johtuu, onko se vaan jotain masennuksen aiheuttamaa vai onko se vain jotain tulevaisuudenpelkoa. Pelkään kyllä kuolemaakin, kuten kuka tahansa, se ei siis missään nimessä ole minkäänlainen toive.

Pitäis siivota (taas), ja miettiä että milloinhan sitä rupeaa pakkailemaan. Kaikki pyykitkin pitäis pestä ja to do-list senkun kasvaa päivä päivältä. Mutta noh, tämä kämppä on jo irtisanottu, uusi kämppä varattu, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan niin pääsen muuttamaan toukokuun lopussa. Ai että.

Ongelmakin ratkesi, kyse oli "vain" maksamattomista vuokrista, en sitten tiedä minne ne rahat on menneet koska suurin osa on kuitenkin maksettu ihan ajallaan ja oikein. Ainoastaan tältä kuulta piti olla jonkin verran maksamatta. Huolettaa vähän, mutta onneksi äiti sanoo jatkuvasti että kaikki järjestyy ja käskee mun olla huolehtimatta. Jostain syystä kuitenkin tunnun olevani jatkuvasti murheen murtama ja kaikki huolettaa ja masentaa. Raha-asiat lähinnä. Vaikka mun pitäisi nyt vain iloita kun pääsen muuttamaan ja kesä on ihan nurkan takana.

On silti asioita, joista en puhu kenellekään ja joita näin ollen murehdin vain yksinäni. Se on paha tapa.

Harhautan ajatuksia pois ongelmasta ja kirjoitan. Uusi asunto odottaa muutaman kilometrin päässä, en ole vielä päässyt katsomaan sitä mutta sitä pidetään mulle varattuna ja tiedän jo että haluan sen. Vaikka se olisi muuten missä kunnossa hyvänsä niin voisin muuttaa siihen jo pelkästään lasitetun parvekkeen takia. Tosin vuokraisäntä sanoi sen olevan niin hyvässä kunnossa ettei ole edes naulanreikiä seinällä, saa nähdä saanko itse niitä sitten tehdä sinne.. Vihaan paljaita seiniä. Vuokrakin on melkein satasen vähemmän mitä tässä asunnossa missä asun vielä nyt. Neliöhinta kuitenkin sama, eli muutan pienempään. Mutta se on lähellä koulua ja siinä on se parveke, joten kyllä se menee. Lupasin jo asua siinä seuraavat 3 vuotta, vaikka mulla on paha tapa muuttaa vuoden välein. Ehkä nyt voisin asettautua paikoilleni, jos uusi koti on sen veroinen.

Isännöitsijältä tuli yhteydenottopyyntö ja pistin äidin soittamaan sille, itse en mitenkään uskalla soitella mihinkään. En ole varma mitä asia koskee ja se raastaa aika pahasti. Koskeekohan se nyt vuokranmaksuja vai sitä yötä jolloin sekoilin kännissä ja pilvessä rappukäytävässä kun avaimet oli jääneet kotiin vai mitä se sitten koskee. Se on se mun ongelma. Odotan että äiti soittaa mulle takaisin ja toivon toivon toivon ettei asia ole mikään kovin ikävä. Mikään sellainen mikä saisi äidin kiehumaan raivosta.

Syömättömyys on helppoa kun kotona ei ole mitään mitä syödä.

En saa enää syödä tänään.

Koepala otettiin ja se oli ihan helppo juttu, onneksi. Tuloksia saa odotella toukokuun alkuun asti. Ainut mikä tympäsi, oli että jonnekin tuonne sisälle pääsi sen ottamisen yhteydessä ilmaa joka aiheutti sitten kipua, tosin enää ei onneksi satu.

Viikon päästä pitkästä aikaa baariin ja jos saisin sinne mennessä edes kilon pois niin olisin tyytyväinen. Siksi en saa syödä enää tänään, söin jo paahtaria ja se saa riittää täksi päiväksi. Ärsyttää olla tämmöinen läskipossu. Inhottaa.

Pitäisi peittää meikillä kalpeat kasvot, pipolla sotkuiset hiukset, ahmia muutama kaurakeksi ja lähteä neljäksi kaupunkiin. Tai vaikka jo kolmeksi, niin voin mennä istumaan ihan rauhassa kahvilaan lukemaan tiedelehteä ja syömään mozzarellapaninia. Kotona ei ole ruokaa, taaskaan. Toisaalta se on ihan hyvä.

Vointi alkaa hiljalleen palautua normaaliksi, vaikka väsymys painaa ja näin kirjaimellisesti tähtiä noustessani kylppärin lattialta istumasta. Päähän koski niin kovaa että oli pakko painaa äidille punaista luuria ja hipsiä alasti makkariin peiton alle vartiksi odottamaan olon paranemista. Hetken päästä äiti soitti uudelleen ja sanoi pelänneensä että pyörtyä kupsahtaisin. Viikonlopuksi menenkin äidin hoiviin, ei mun ole hyvä olla yksin täällä.

Kolme yötä koepalaan ja lailliseen lääkepöllyyn.

Paino oli järkyttävät 53,7. Melkosesti on tullut siis takapakkia, täytyy nyt tosissaan ottaa itseään niskasta kiinni että olisin edes joskus laiha minä.

Kotiutusssss

Pääsin tänään viimein kotiin. Eilen vedin jo pienet itkut sairaalassa koti-ikävän takia, ja nyt tekisi mieli vetää itkut yksinäisyyden takia. Otin jo unilääkkeet ettei tätä yksinäisyyttä ja ilta-ahdistusta tarvitse kauaa kestää.

Maanantaina otetaan maksasta koepala, olisin saanut jäädä sairaalaan odottamaan sitä mutta en minä tietenkään halunnut. Hyi, ei ikinä. Aamulla verenpaineet oli niin alhaiset että hoitaja kävi vähän väliä ne mittaamassa ja nosti jopa sängyn jalkopäätä ylös. Se tilanne kuitenkin onneksi helpotti ja pääsin kotiin.

Kävin viikko sitten setan kuppilan valtauksessa ja sen jälkeen olinkin pillereissä, kännissä ja pilvessä perjantaihin asti, muistikuvat on hatarat. Mutta hauskaa taisi olla. Samaa en kuitenkaan halua enää ikinä, pysyttäydyn pelkässä alkoholissa, vaikka maksan takia pilvi olisi turvallisempi vaihtoehto. Jotenkin vain hävettää viime viikon sekoilut, huhhuh.

Painosta en tiedä, veikkaan että se on noussut vaikken sairaalassa juuri syönyt, päivitän sen huomenaamulla jos vain muistan. Muistan minä.

Kuten edellisestä postauksesta kävi ilmi, osastolla ollaan taas. Maha on maksan kohdalta kipeä ja ruoka ei maistu. Buranaa vaan tyrkyttävät vaikka se ei auta mitään. Onneksi sain äsken jo unilääkkeen joten toivottavasti oon parin tunnin sisällä jo untenmailla. Pääsen täältä pois vasta kun pystyn syömään. Tällä hetkellä ruoka ei maistu ollenkaan.

En oo täällä ihan hehkeimmiläni, mutta ei ole muutakaan tekemistä kuin kuvata itseään. Ei mulla täältä mikään kiire pois ole, saan ainakin levätä enkä mitenkään koe olevani vielä kotikunnossa.