Ei, musta ei tule yhtä kaunista kuin siitä tytöstä ketä joskus rakastin. Musta tulee kauniimpi. Tällä hetkellä oon kuin ruma ankanpoikanen, mutta odottakaapa vain kun pääsen täyteen loistooni. Arvet jää ihoon, mutta ei se mitään, siinäpähän ovat, muistuttamassa menneestä, siitä miten pohjalla joskus on oltu ja kuinka siitä on ylös päästy. Ja kyllä ne arvet ajan kanssa haalistuu. En ehkä vielä ensi kesänä pääse bikinit päällä rannalle tai edes käyttämään shortseja, mutta ei se mitään. Joskus kuitenkin.

Toinen parhaista ystävistäni synnytti keväällä, ja on palautunut siitä lähes täydellisesti. Ehkä minäkin palaudun tästä läskitilastani, ehkä minunkin arvet haalenee.

Yritän pysyä tuossa 2468:ssa, ja on se tähän asti mennyt hyvin, vaikka aamupaino onkin hypännyt 57,3:sta 57,8:aan. Kyllä se siitä laskee. Eilen oli 200:n kalorin päivä, ja söin 100 kaloria. Tänään on 400:n päivä, ja aion ne kalorit hankkia vain nestemäisillä jutskilla. Kalorit jää varmaan siihen 300:ntienoille.

Pitäis hakea loppuviikoksi sairaslomaa. Haenkin, huomenna. En uskalla soittaa ajanvaraukseen puhelinkammoni takia, joten menen sinne paikan päälle kyselemään että miten olisi mahdollista päästä lääkärille tai sairaanhoitajalle. Tarvitsen tätä lomaa, vaikka tunnenkin olevani säälittävän laiska. Olinhan melkein koko viime viikonkin pois. Mutta tuntuu ettei polla kestä. En vaan tiedä mitä selitän äidilleni, sille mun koulunkäynti on tärkeämpää kuin mun pään hyvinvointi. En viitsi valehdellakaan, mutta toisaalta en halua kertoakaan, koska ei äiti osaa suhtautua siihen oikealla tavalla.

Äitini mielestä oon jo terve. Terve, koska mulla on koulupaikka, ihana oma koti ja asiat järjestyksessä. Silläkö masennus paranee? Okei, voisin olla vielä masentuneempi jos mulla ei näitä pieniä onnistumisia olisi. Mutta äiti ei vain ymmärrä.